piu ci penso meno lo so









20.9. ajettiin Sveitsistä Alppien yli Italiaan Simonen, Simonen koiran ja Ritan kanssa. istuin takapenkillä kaikkien kamojen keskellä, koira sylissä. koira makoili ja roikkui mitä erikoisimmissa asennoissa, Rita puhui jotain menneistä parisuhteista, rapsutin koiraa ja mulla oli jostain syystä vähän surullinen olo. ajettiin mun lapsuudenjärven Genevenjärven kautta ja kamppailin mielessäni kaikkien niiden ääripäiden välillä joiden keskellä oon ja oon kasvanut ja joudun aina kamppailemaan.

löysin muuton alla paperin, johon olin muutama vuosi sitten piirtänyt mun elämän ristiriidat: taidemaailma vs. kristillinen maailma, liberaalius vs. pysyvyyden vaaliminen, yrittäjyys vs. taiteilijuus. haluaisin tuntea enemmän ihmisiä, jotka on mun lailla kasvaneet useaan maailmankuvaan samanaikaisesti, ollut syvällä sisällä monessa sellaisessa. jokin toi mulle turvan tunnetta, kun pitkään yhdessä olleen tutun parin ero suretti Simonea. se kertoi mulle siitä, että parisuhteessa on hänestä itsessään arvoa, se on vaalimisen arvoinen asia. liberaaleissa piireissä mua vaivaa se että mikään ei oo pyhää, konservatiivissa piireissä ärsyttää tarpeettomien asioiden perusteeton ylipyhyys. sitten, toisaalta koitan muistaa välillä universaalit asiat. mitkä asiat yhdistää ihan kaikkia ihmisiä? tyhjyyden tunne, merkityksen tarve, epätoivoon joutumisen vaara ja pelko, hylkäämisen pelko, yhteyden ja ystävällisten eleiden tarve.



mietin usein tätä Nick Caven kirjoitusta.















mun tarvi päästä kakalle, joten pysähdyttiin paikkaan vuorten keskellä, jossa oli kaksi keltaista rakennusta. toisessa rakennuksessa oli koiramuseo, toisessa kahvila, jonka vessassa käynnistä en maksanut euroa, vaikka olisi pitänyt. jaloteltiin vähän ja rakennusten takaa avautui pieni, kirkas järvi keskellä vuoria. laskettiin heinikkoinen mäki alas kirkkaan veden luokse. järven vesi vähän jopa aaltoili. Simone puhui nomadipaimentajien elämäntavasta ja menneistä nomadisukupolvista Italiassa ja sanoi, että haluaisi tulla Suomeen ymmärtämään saamien perinteitä.




kun oltiin ylitetty vuoret, mun olo helpotti. saavuttiin Italiaan.









mun sydän on haljeta siitä miten paljon oon saanut ja miten oon saanut olla lähellä tärkeinä hetkinä. oon kokenut suurta kiitollisuutta, kun oon ollut tervetullut asumaan kaverin luo kahdeksi viikoksi, kun erityiset ihmiset on pyytäneet mua kuvaamaan häät ulkomaille, kun oon saanut seurata todella läheltä ystävän tuoretta äitiyttä ja vauvaelämää, kun joku on ehdottanut yhteistä projektia, kun oon saanut toisen luottamuksen varhasessa vaiheessa ystävyyttä.

nää kaikki on asioita joita en oo ite suunnitellut tai tehnyt niiden eteen mitään, se on siinä ehkä kaikkein halkaisevinta mun sydämelle.