välillä jotkin laulut koskee syvältä ja melkein alkaa itkettää. viime aikoina:
the mctague twins - peach plum pear
lauren auder - in god’s childlike hands
yenkee - cannibal tree
BIELLA, SYYSKUU
23.9.
oon asunut nyt syyskuun lopun mun ystävän Simonen luona. Simone osti kesällä talon Zimonesta. talon mailla on kymmenen riviä mustikkapensaita, kaksi omenoita ja pari viinirypäleitä. kun kävelee talolta peltojen keskelle, vasemmalla horisontissa näkyy vuorten sininen siluetti ja oikealla Zimonen kylä.
Simone herää aikaisin aamulla, menee saman tien ulos ja viettää päivät käytännössä siirrellen tavaroita sieltä tänne. hyppäsin yhtenä päivänä Simonen traktorin kyytiin, koitin saada jostain kiinni, jotta pysyisin kyydissä. entinen omistaja, naapurit ja isän ystävä tulevat vuorotellen opettamaan häntä ja kertomaan miten kaikki toimii. välittömällä lempeydellä, jota tunnen Simonea kohtaan ei oo rajoja. Simone on mun italialainen isoveli. tunnistan hyvin hänen stressin ja halun kontrolloida ja saada jotain valmiiksi ja eteenpäin päivän jokaisena tuntina, kaikki asioita jotka liittyy olennaisesti uuden oman toiminnan aloittamiseen, jonka oon itekin käynyt läpi.
aamulla kun muut on ulkona, istun koneen ääressä keittiössä, joka on puulla vuoratussa vinttikerroksessa. pöytä on korkea, tuolit matalat; se on ensimmäinen pöytä joka on mulle oikean korkuinen. saan hepulin joka kerta kun katson Simoneen kun hän syö pöydän päässä todella matalassa tuolissa, hänestä näkyy melkein vain pelkkä pää, hän näyttää yhtäkkiä pikkupojalta.
nukutaan kaikki samassa puisten verhojen varjostamassa huoneessa, sängyt ja me vierekkäin. saatan herätä aamulla ja huomata että Simonen ja Ritan sängyt on jo tyhjät. en ole herännyt heidän heräämiseen. kuulen traktorin ääntä ulkoa, Ritan laulua yläkerrasta, koiran tassujen rapinaa jostain tai hengityksen tuhinaa vierestäni lattialta. yöllä nousen vessaan, istun pissalla ja katson ikkunasta mustikkapensaita ja tähtitaivasta. joskus kukko kiekui ulkona, vaikka ulkona on vasta tummansininen kajo.
helppous olla ja tehdä ja mennä on jotain mitä on vaikea kuvailla, harvinaista. mun sydän välillä vapattaa hiljaa rinnassa, ja se on useasti viime aikoina ollut haljeta. tuntuu erityiseltä päästä elämään tällaista hetkeä Simonen elämässä. Rita on myös juuri valmistunut ja aloittanut puolen vuoden reissun. Marco valmistelee lähtöä pyörämatkalle Italiasta Intiaan.
Ritan synttäri-iltana kerännyttiin kaikki kolme saman peiton alle ja katottiin mun pienen koneen näytöltä Notting Hill. Simone oli epäluuloinen elokuvavalinnasta, mä epäluuloinen italialaisten dubbaajien kyvyistä. meille tuli hepuli Ritan kanssa. nukahdin kesken leffan, haistin tupakan tuulahduksen kun Simone tuli nukkumaan mun taakse.
yhtenä iltana oltiin menossa Simonen vanhemmille illalliselle, emmin jäisinkö ite mieluummin kotiin kirjoittamaan. Simone sanoi, että ”sä voit tulla tai sä voit jäädä, ihan miten haluut. libertà assoluta.” jäin kotiin, mutta heti kun jäin yksin en tiennytkään mitä tekisin enkä osannut enää tehdä ruokaa yhdelle hengelle.
21.9. // käytiin kaupungissa asioilla. ruokakaupan juustohyllyllä oli rivissä 10 erilaista mozzarellaa, voipakettien paperit oli uskomattoman kauniita. oltiin juuri saavuttu kuukauden tyhjänä olleeseen kotiin, ostettiin ruokaa tyhjiin kaappeihin 150 euron edestä.
sillä aikaa kun Simone ja Rita meni puutarhakauppaan (josta pystyi kuulemma ostamaan linnun 15 eurolla), tein yllätysvisiitin Bar Luanaan moikkaamaan host-isääni Alessandroa. Alessandron uneliaat ja lempeät nallensilmät kirkastui yllätyksestä. hän luuttusi kadun loppuun, kumara selkä ja väsyneet liikkeet urheilijan kehossa, ja käveli kahvilan tiskin taakse tarjoamaan mulle jotain. Alessandro on ollut seitsemän vuotta sitten todella korjaava ihminen ja ihmissuhde mulle, paljon suurempi kuin osaisi varmastikaan kuvitella. kahvilassa oli samanlaisia asiakkaita kuin ennenkin, mutta tunnistin enää vain yhdet kasvot.
