Search

oi maamme suomi, maa



oli vaikea nimetä tätä blogia tai sen pientä info-tekstiä. halusin ujuttaa niihin lupauksen siitä, että tulen luultavasti käsittelemään kirjoituksissani useinkin omaa monimutkaista kansalaisuus-/muuttamis-/syntymiskuviota, mutten tiennyt mitä sanaa pyöritellä, sillä minun kansallisuusidentiteetille ei ole olemassa määritettä.

en ole paluumuuttaja, sillä en ole palannut takaisin (synnyin Ranskaan). en ole sveitsinsuomalainen enkä ulkosuomalainen, enää (olin lapsena). eurooppalainen voisi kuvailla minua hyvin, mutta sitä määritettä käytetään yleensä muissa konteksteissa ja minun tarkoittamani määritelmä tulee ilmi vasta rajatusta kontekstista.

jälleen kerran löydän itseni kansallisuusidentiteetti-kysymysteni ytimestä.



synnyin Ranskassa, 2-vuotiaasta lähtien asuin ranskankielisessä Sveitsissä käyden paikallista koulua,

sitten 9-vuotiaasta lähtien muutamia kuukausia USA:ssa ja ympäriinsä, kunnes 10-vuotiaasta lähtien Suomessa. ensin 6 vuotta Uudessakaupungissa, nyt 7 vuotta Helsingissä kahdella katkolla:

17-vuotiaana asuin puoli vuotta Italiassa ja pari muuta kuukautta taas 20-vuotiaana.

olen asunut samassa kaupungissa enintään 7 vuotta kerralla.


mitään en muuttaisi pois.

liike asuu minussa ja minä liikkeessä.



joka kerta kun joku kysyy mistä olen kotoisin, en halua uuvuttaa toista pitkällä tarinallani joten usein päädyn kertomaan edellisen paikan, josta saavuin tämänhetkiseen sijaintiin: italialaiselle Suomi; helsinkiläiselle Uusikaupunki; uusikaupunkilaiselle Sveitsi.

olen oppinut vaikenemaan taustastani. olen huomannut, että kansalaisuus on ilmeisesti helpompi sisäistää, kun sen pystyy tiivistämään yhteen sanaan. yli yhden sanan mittainen määritelmä kansalaisuudesta on vaaraksi olla jollain mittapuulla jo liikaa.

joskus toivoin, että kunpa joku kysyisi minulta edes jotain Sveitsistä, ja kun lopulta joku kysyi millaista siellä oli asua, totesin totisesti, että arkea. elämä oli arkea: synnyin sinne, enkä tiennyt muusta, kaiken opin siellä ensimmäistä kertaa ja opin sen normaaliksi. kulttuurishokit koin vasta kun astuin ensi kertaa 10-vuotiaana suomalaiseen kouluun.

koulussa syötiin, ja ruokaa sai hakea niin paljon kuin halusi. uudet luokkalaiset kirkastivat minulle heti hihittäen, että verbiä "panna" ja sanaa "palli" ei saanut käyttää. kaikilla oli kännykkä. sain sinutella opettajaa ja opettaja halusi kuulla mielipiteeni ja kunnioitti minua, vaikka olin lapsi.

tämä täällä oli outoa; vaikkakin nyt jo niin tuttua.



tässä pienessä elämässä on pitänyt kuolettaa monia osia itsestään,

ja toisaalta muut, pienemmät, suomalaiset osat minussa ovat päässeet kasvamaan, laajentumaan ennalta-arvaamattomiin suuntiin, rakentuneet vahvuuksiksi,

jotka loistavat edukseen vasta ei-suomalaisessa seurassa:

minun suomalaisia vahvuuksiani ovat hiljainen oma-aloitteisuus, itsenäinen käytännönläheisyys, asioiden maltillinen ja järkevä lähestyminen ja kuuntelemisen taito.

kuolletut osat odottavat milloin ja missä ne pääsisivät taas kiinni elämään.

vähän alkoi itkettää kun tajusin yhtäkkiä, että olen asunut Suomessa nyt 14 vuotta. tuntuu siltä

kuin 14 vuoden ajan asfaltin alla kukka olisi odottanut, että milloin se pääsisi taas päivänvaloon, kukoistamaan, ja edelleen odottaa.